Gösta Schybergsonin murha
Talvipäivän hämärtyessä kohti helmikuun 2. päivän
iltaa vuonna 1918 noin 50 punakaartilaisesta koostuva joukko piiritti
Humaliston sairaalan Helsingin Töölössä. He olivat tulleet etsimään Alexandra
Blomia, joka ilmiannon mukaan majoitti luonaan suojeluskuntalaisia. Samalla punakaartilaiset
päättivät tarkastaa kaikki muutkin pihapiirin talot kätkettyjen aseiden
varalta. Kun suojeluskuntalaisia tai aseita ei etsinnöissä löytynyt, joukko jäi
pihaan pohtimaan seuraavaa siirtoaan. Osa miehistä olisi halunnut tutkia myös varsinaiset
sairaalatilat, mutta sairaalan renki sai heidät luopumaan aikeesta. Muuan rouva
Fanny Mickelsson kehotti kaartilaisia kuitenkin kuulustelemaan sairaalassa
kaksi päivää aiemmin virassa aloittanutta nuorta, vasta 24-vuotiasta
lääketieteen kandidaatti Gösta Schybergsonia. Mickelsson epäili, että niissä
olosuhteissa, joissa nuori lääkäri oli valittu edeltäjänsä tohtori Ragnar
Segercrantzin seuraajaksi, oli jotain hämärää.
Sairaalan edellinen lääkäri Ragnar Segercrantz oli
vangittu vain viisi päivää aiemmin. Hän oli lähtenyt seitsemänhenkisen
suojeluskuntaryhmän kanssa sairaalasta kohti pohjoista. Ryhmä oli liikkeellä jalkaisin
ja matkannut aseettomana Espoon läpi tarkoituksenaan etsiytyä lopulta
rintamalle jossain päin Pohjanmaata. Tammikuun 28. päivänä joukko jäi kuitenkin
kiinni Hyvinkäällä. Tohtori Segercrantz oli vangittu ja kuljetettu takaisin
Helsinkiin, jossa häntä parhaillaan kuulusteltiin.
Schybergsonin ollessa kierroksella sairaalan
yläkerrassa punakaartilaiset kutsuivat hänet alas. Hänet ahdistettiin sairaalan
seinää vasten ja alettiin kuulustella revolveri rintakehää vasten tähdättynä.
Kuulustelun jälkeen Schybergson vetäytyi sairaalan keittiöön. Hän oli
järkyttynyt ja peloissaan; jopa puhuminen oli vaikeaa. Väräjävällä äänellä
hänen onnistui kuitenkin sanoa, että jonkun olisi välittömästi soitettava
ylihoitajatar Lindholmille, joka oli juuri sillä hetkellä tapaamassa lähistöllä
asuvaa äitiään, ja informoitava ylihoitajatarta siitä, että vuorossa oleva
lääkäri vietäisiin kuulusteluihin. Samanaikaisesti kuulustelijat julistivat
pihalla odottavalle joukkiolle kuulustelujen lopputuleman: ”Hän tunnusti, että
hän on lahtari!”
Schybergson pyysi kaartilaisilta lupaa saada
soittaa kotiin ennen kuulusteluihin lähtöä, mutta tätä mahdollisuutta hänelle
ei suotu. Schybergson oli tosin jo aiemmin päivällä soittanut kotiinsa, sillä
kaupungilla oli liikkunut huhu, jonka mukaan punaiset olivat ampuneet hänen
serkkunsa. Huhu osoittautui kaikeksi onneksi kuitenkin perättömäksi.
Henkilökunnan protestoidessa ettei sairaalasta saa viedä lääkäriä, heille
vastattiin, että tämä viedään vain kuulusteltavaksi ja että lääkäri on kyllä
seuraavana päivänä takaisin työpaikallaan. Lääkärittä jääneen sairaalan muut
työntekijät epäilivät pian, että perättömän ilmiannon oli antanut kostona eräs
keittäjätär, jota kuvattiin ”vihaiseksi sosialistiksi” ja joka oli saanut
potkut ja 14 päivän palkan vain vähän aikaisemmin. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan
saatu.
Schybergsonia ei koskaan viety kuulusteltavaksi. Hänen
maallinen taipaleensa päättyi hyvin pian läheisen Töölönlahden jäälle, jossa
punakaartilaiset ampuivat hänet. Muutamaa päivää myöhemmin tehdyn
ruumiinavauksen mukaan nuorta lääkäriä oli ammuttu takaapäin neljällä
kiväärinlaukauksella, joista yksi oli lävistänyt hänen sydämensä. Lisäksi häntä
oli ammuttu revolverilla ohimoon. Joidenkin tietojen mukaan ruumista olisi
vielä tämän jälkeen sörkitty pistimillä.
Huhu Töölönlahden jäällä makaavasta ruumiista oli
kiirinyt Schybergsonin perheen kotiin jo seitsemän aikaan illalla, mutta koska
huhun mukaan ruumis kuului Göstan pikkuveljelle Henrikille, jonka perhe
puolestaan tiesi olevan turvassa isosiskonsa luona, huhua ei pidetty
uskottavana. Illalla yhdeksän maissa Göstan opiskelutoveri Helge Roos kuitenkin
soitti Schybergsoneille kertoakseen, mitä sairaalassa oli aiemmin päivällä tapahtunut.
Helsingissä alkoi kello 21 tiukasti valvottu ulkonaliikkumiskielto, joten asialle
ei illan aikana ollut paljoakaan tehtävissä. Göstan isä, Helsingin yliopiston
historian professori Magnus Gottfrid Schybergson, yritti kuitenkin puhelimitse
saada punakaartin kansliasta selville, minne hänen poikansa oli sairaalasta
viety, mutta kansliassa ei Göstasta tiedetty mitään.
Gösta Schybergsonin kohtalo selvisi perheelle
seuraavana aamuna, kun hänen opiskelutoverinsa Helge Roos ja Göstan kihlattu
Vivi Snellman tulivat kertomaan perheelle, että Gösta makasi ammuttuna
Patologisella laitoksella. Isä ja Helge lähtivät laitokselle heti lohduttoman
kihlatun jäädessä Schybergsoneille.
Gösta Schybergsonin murha oli punaisten johdolle
erityisen kiusallinen, sillä Gösta oli Punaisen Ristin jäsen, ja sotatoimien
molemmat osapuolet olivat sitoutuneet kunnioittamaan Punaisen ristin
puolueettomuutta. Punaisen puolen johtohenkilöiden sitoutumista Punaisen Ristin
asemaan kuvaa se, että tammikuun lopussa kansanvaltuuskunnan
sisäasiainkomissaari Eero Haapalainen julkaisi punaisissa lehdissä suoran
käskyn, jonka mukaan Punaisen Ristin ambulanssit nauttivat kansainvälistä
sopimussuojaa, eikä niitä saanut loukata. Ja jotta viesti olisi levinnyt
armeijan kaikille tasoille, Puna[i]sen Kaartin Keskisen Armeijan Esikunta
painatti sotilaille jaettavaksi kirjasen, jossa paitsi selitettiin Punaisen
Ristin puolueeton rooli, myös kerrottiin sotavankien kohtelun kansainväliset
säännöt. Nämä nostettiin kunnia-asiaksi: ”Rikkokoot lahtariherrat
kansainvälisiä Punaisen Ristin sopimuksia. Me emme sitä saa tehdä emmekä
haluakaan”, luki kirjan ”Taistelutovereille” otsikoidussa jaksossa.
Schybergsonin käsivarressa oli pidätys- ja
teloitushetkellä ollut Punaisen Ristin käsivarsinauha. Punainen Risti reagoi
murhaan välittömästi ja julkaisi Notisbladet-lehdessä
ankaran protestin. Protestia tukivat myös Lääkäriliitto ja joukko maassa olevia
ulkomaisia konsuleita, jotka pitivät Haapalaista ja koko kansanvaltuuskuntaa
kovilla asian tiimoilta viikkokausia. Tapauksen saama runsas huomio sai
Haapalaisen lupaamaan, että asiasta tehtäisiin virallinen selvitys. Selvitys
toteutettiin silminnäkijäkuulusteluina helmikuun 15.–16. päivänä, ja sen
pöytäkirjat toimitettiin myös kansainväliselle Punaiselle Ristille.
Vastuullisia ei kuitenkaan koskaan tuomittu; eräiden tietojen mukaan he
pakenivat Venäjälle. Haapalainen tunnusti suoraan, ettei pysty takaamaan sitä,
että ”hämäräperäiset anarkistiset ainekset”, jotka olivat murhasta vastuussa,
eivät jatkaisi ”anarkistista terroriaan”.
Teloituksen saama julkisuus sai aikaan sen, että
Punaisen Ristin työntekijöitä kohdeltiin tästä eteenpäin ilmeisesti
poikkeuksellisen hyvin. Esimerkiksi Schybergsonin edeltäjä Ragnar Segercrantz
kertoi, että hänellä oli vankilassa hyvin inhimilliset olot: hänen kihlattunsa
sai käydä tapaamassa häntä ja hänelle myös salakuljetettiin sanomalehtiä päivittäin.
Segercrantz vapautettiinkin maaliskuussa kahdella ehdolla: hänen piti käydä
tasaisin väliajoin ilmoittautumassa poliisilaitoksella ja toiseksi hänen tuli luvata,
ettei hän osallistuisi sotatoimiin. Myöhemmin Segercrantz kävi Schybergsoneilla
pyytämässä anteeksi, että hänen toimiensa voitiin katsoa epäsuorasti
aiheuttaneen Göstan murhan.
Gösta Schybergson haudattiin 7. helmikuuta 1918.
Paikalla olivat käytännössä kaikki Punaisen Ristin työntekijät Helsingin
seudulta. Hautajaiset saatiin viedä läpi häiriöittä, vaikka pieni, vain
perheenjäsenistä koostuva hautajaissaattue saikin kuulla pikkupoikien lahtarit!
-huutoja matkalla Patologiselta laitokselta hautausmaalle.
Vaikka punaisten sensuuri oli tiukka ja kaikki
oikeistolaiset sanomalehdet lakkautettu jo tammikuun lopussa, tieto nuoren
lääkärin murhasta kantautui lopulta myös Ainolaan. Sibelius kirjoitti 9.
helmikuuta päiväkirjaansa olevansa syvästi järkyttynyt Schybergsonin murhasta.
Sibeliuksen päiväkirjamerkinnöistä käy kuitenkin selvästi ilmi, ettei
Sibeliusta järkyttänyt pelkästään teon brutaalius ja nuoren lääkärin kohtalo,
vaan hän koki tiedon uhkaavana erityisesti oman tilanteensa kannalta.
Järvenpään ja Tuusulan alueilla punaisilla oli tiukka kontrolli, ja tietoja
myös Keravalla tehdyistä raakuuksista tihkui hiljalleen. Sibelius oli varma,
ettei kuukautta aiemmin kantaesitetyn Jääkärimarssin säveltäjä nauttinut
punaisten piirissä kovinkaan suurta suosiota. Jo helmikuun ensimmäisenä päivänä
Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa, että tuskin menisi enää kauaa, ennen kun
koittaisi hänen vuoronsa.
Helmikuun alussa punakaarti määräsi säveltäjän
kotiarestiin, ja helmikuun puolessa välissä Ainolassa tehtiin kaksikin
kotitarkastusta piilotettujen aseiden varalta. Sibeliuksen veli Christian, joka
toimi Lapinlahden mielisairaalan ylilääkärinä, oli erityisen huolissaan
säveltäjästä ja tämän perheestä. Hän pelkäsi, ettei punakaarti pystyisi
takaamaan säveltäjän turvallisuutta maaseudulla – minkä myös Haapalaisen
lausunto Schybergsonin murhan yhteydessä osoitti oikeaksi. Maaliskuun alussa
Christian sai Robert Kajanuksen avulla järjestettyä Sibeliuksen perheineen
turvaan luokseen Lapinlahteen. Mutta myös Lapinlahden sairaalassa tehtiin tarkastuksia.
Tarinan mukaan eräs punakaartilainen oli erään tarkastuksen aikana nähnyt
Sibeliuksen sävellystyön kimpussa sikarinsavun täyttämässä huoneessa, jossa hän
oli parhaillaan säveltämässä Oma maa -kantaattia. Kaartilainen oli todennut
löytäneensä ”paikan päähullun”.
Jonkin ajan kuluttua Gösta Schybergsonin kuoleman
jälkeen hänen äitinsä, Johanna Schybergson, löysi poikansa pöydän laatikosta
tämän kirjoittamia runoja. Hän rohkeni pyytää Sibeliusta kirjoittamaan runoihin
melodian. Tämähän majaili perheineen Helsingissä Christian Sibeliuksen – eli
Göstan kollegan – luona.
Huhtikuussa Sibelius, joka sairaalan heikon
elintarviketilanteen takia oli laihtunut peräti 20 kiloa, tuli käymään
Schybergsonien luona katsomassa Göstan runoja. Sibelius ihastui runoista
välittömästi kahteen. Hän otti ne mukaansa ja lupasi säveltää ne. Sävellystyö
ei kestänyt kauaa, ja jo huhtikuun viimeisenä päivänä Sibelius vieraili
Schybergsonien luona uudelleen. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan
käsikirjoitukset kahteen uuteen lauluun, joissa oli Gösta teksti: Ute hörs stormen ja Brusande rusar en våg.
Sibelius oli päättänyt säveltää runot mieskuorolle,
sillä Gösta oli harrastanut kuorolaulua Suomen vanhimmassa edelleen toimivassa
kuorossa, Akademiska Sångföreningen -mieskuorossa, jonka puheenjohtajana Gösta
oli myös aiemmin toiminut. Schybergsonin perhe lahjoitti Sibeliuksen
sävellykset toukokuussa Göstan vanhalle kuorolle. Akademiska Sångföreningen
päätti kunnioittaa entisen laulajaveljensä muistoa julkaisemalla kappaleet kauniina
muistojulkaisuna. Nuotit lähetettiin Saksaan kaiverrettavaksi. Vielä saman
vuoden aikana julkaistun painoksen kantta koristi Göstan ylioppilaskuva.
Ei ole vaikea myötäelää, miksi Sibelius valitsi
keväällä 1918 juuri ne runot, jotka hän valitsi. Molemmissa runoissa pohditaan
yksilön mahdollisuutta vaikuttaa maailman myllerryksissä omaan kohtaloonsa. Ei
ole mahdotonta ajatella, että säveltäjä, joka oli helmikuussa ollut varma
siitä, ettei ehtisi saada viidennen sinfoniansa muokkaustyötä valmiiksi ennen surmaajiensa
saapumista, näki itsensä Göstan runoissa. Runossa Brusande rusar en våg
kuvataan, kuinka aalto ajautuu lopulta vääjäämättä rantaan muiden mukana
huolimatta siitä, että se kokee avomerellä olevansa vapaa. Runon Ute hörs
stormen ensimmäinen säkeistö voisi puolestaan olla suoraan Sibeliuksen
päiväkirjasta tuon vuoden helmikuulta, jolloin tilanteen ollessa pahimmillaan
säveltäjä kirjoitti, että maailma näytti pimeämmältä kuin koskaan.
Schybergsonin runo alkaa hyvin samoissa tunnelmissa:
Ute
hörs stormen dånande tjuta
Regnet slår smattrande dovt mot min ruta,
Mörker är ute
mörker är inne,
Själen är höstlikt dyster och grå.
Ulkoa
kuuluu myrskyn jyrisevä ujellus
Sade lyö vaimeaa ropinaansa vasten ruutuani,
Pimeys on ulkona, pimeys on sisällä,
Sielu on syksyisen ankea ja harmaa.
Sibeliuksen kaksi laulua Gösta Schybergsonin
teksteihin ovat vaikuttava muistomerkki historiamme ehkä synkimmistä hetkistä. Niissä
on kuitenkin läsnä lohdullisuutta ja periksiantamattomuutta vaikeiden aikojen
edessä: synkästä aiheestaan huolimatta Ute hörs stormen päättyy duurifraasiin,
jossa todetaan rohkaisevasti: ”Livet är mitt och skall levas av mig!” (Elämä on
minun ja minun on se elettävä!)
Myös Schybergsonin perheelle viimeinen muisto
Göstasta oli lohdullinen. He olivat hautajaispäivän aamuna käyneet vielä
viimeisen kerran katsomassa häntä Patologisella laitoksella. Göstan isosisko
Gerda Schybergsonin muistiinpanojen mukaan veli oli ruhjotusta ohimostaan huolimatta
näyttänyt tuolla hetkellä vielä ikään kuin hymyilevän.
***
Teksti
on katkelma kirjastani Sibeliuksen lampaanviulu. Tarinoita sävelten takaa
(Gummerus, 2015). Runosuomennos on omani.
Tiedot
Gösta Schybergsonin murhapäivän tapahtumista perustuvat hänen siskonsa Gerda
Schybergsonin kirjoittamiin muistiinpanoihin, joita hän teki kevään 1918
aikana. Muistiinpanot on julkaistu kirjassa Per Schybergson: Terror och tragik (Helsinki: Schildts,
2003). Lisäksi lähteenä Gösta Schybergsonin elämäkertatiedoista on käytetty
Boström: Sankarien muistot (Suomen
sukututkimusseuran julkaisuja, 1927).
Suomen
Punaisen Ristin suhteesta taisteluiden osapuoliin vuoden 1918 tapahtumissa
lähteenä on käytetty Punaisen Ristin julkaisuja Gunnar Rosén: Sata sodan ja rauhan vuotta (1976) ja
Yki Hytönen: Ihmiselle ihminen
(2002).
Tiedot
Sibeliuksen siirtymisestä Ainolasta Lapinlahteen ja ajasta siellä perustuvat
teokseen Santeri Levas: Järvenpään
mestari: muistelmia suuresta ihmisestä: toinen osa (WSOY, 1960).
Kommentit
Lähetä kommentti