Gösta Schybergsonin murha



Talvipäivän hämärtyessä kohti helmikuun 2. päivän iltaa vuonna 1918 noin 50 punakaartilaisesta koostuva joukko piiritti Humaliston sairaalan Helsingin Töölössä. He olivat tulleet etsimään Alexandra Blomia, joka ilmiannon mukaan majoitti luonaan suojeluskuntalaisia. Samalla punakaartilaiset päättivät tarkastaa kaikki muutkin pihapiirin talot kätkettyjen aseiden varalta. Kun suojeluskuntalaisia tai aseita ei etsinnöissä löytynyt, joukko jäi pihaan pohtimaan seuraavaa siirtoaan. Osa miehistä olisi halunnut tutkia myös varsinaiset sairaalatilat, mutta sairaalan renki sai heidät luopumaan aikeesta. Muuan rouva Fanny Mickelsson kehotti kaartilaisia kuitenkin kuulustelemaan sairaalassa kaksi päivää aiemmin virassa aloittanutta nuorta, vasta 24-vuotiasta lääketieteen kandidaatti Gösta Schybergsonia. Mickelsson epäili, että niissä olosuhteissa, joissa nuori lääkäri oli valittu edeltäjänsä tohtori Ragnar Segercrantzin seuraajaksi, oli jotain hämärää.

Sairaalan edellinen lääkäri Ragnar Segercrantz oli vangittu vain viisi päivää aiemmin. Hän oli lähtenyt seitsemänhenkisen suojeluskuntaryhmän kanssa sairaalasta kohti pohjoista. Ryhmä oli liikkeellä jalkaisin ja matkannut aseettomana Espoon läpi tarkoituksenaan etsiytyä lopulta rintamalle jossain päin Pohjanmaata. Tammikuun 28. päivänä joukko jäi kuitenkin kiinni Hyvinkäällä. Tohtori Segercrantz oli vangittu ja kuljetettu takaisin Helsinkiin, jossa häntä parhaillaan kuulusteltiin.

Schybergsonin ollessa kierroksella sairaalan yläkerrassa punakaartilaiset kutsuivat hänet alas. Hänet ahdistettiin sairaalan seinää vasten ja alettiin kuulustella revolveri rintakehää vasten tähdättynä. Kuulustelun jälkeen Schybergson vetäytyi sairaalan keittiöön. Hän oli järkyttynyt ja peloissaan; jopa puhuminen oli vaikeaa. Väräjävällä äänellä hänen onnistui kuitenkin sanoa, että jonkun olisi välittömästi soitettava ylihoitajatar Lindholmille, joka oli juuri sillä hetkellä tapaamassa lähistöllä asuvaa äitiään, ja informoitava ylihoitajatarta siitä, että vuorossa oleva lääkäri vietäisiin kuulusteluihin. Samanaikaisesti kuulustelijat julistivat pihalla odottavalle joukkiolle kuulustelujen lopputuleman: ”Hän tunnusti, että hän on lahtari!”

Schybergson pyysi kaartilaisilta lupaa saada soittaa kotiin ennen kuulusteluihin lähtöä, mutta tätä mahdollisuutta hänelle ei suotu. Schybergson oli tosin jo aiemmin päivällä soittanut kotiinsa, sillä kaupungilla oli liikkunut huhu, jonka mukaan punaiset olivat ampuneet hänen serkkunsa. Huhu osoittautui kaikeksi onneksi kuitenkin perättömäksi. Henkilökunnan protestoidessa ettei sairaalasta saa viedä lääkäriä, heille vastattiin, että tämä viedään vain kuulusteltavaksi ja että lääkäri on kyllä seuraavana päivänä takaisin työpaikallaan. Lääkärittä jääneen sairaalan muut työntekijät epäilivät pian, että perättömän ilmiannon oli antanut kostona eräs keittäjätär, jota kuvattiin ”vihaiseksi sosialistiksi” ja joka oli saanut potkut ja 14 päivän palkan vain vähän aikaisemmin. Varmuutta asiasta ei kuitenkaan saatu.

Schybergsonia ei koskaan viety kuulusteltavaksi. Hänen maallinen taipaleensa päättyi hyvin pian läheisen Töölönlahden jäälle, jossa punakaartilaiset ampuivat hänet. Muutamaa päivää myöhemmin tehdyn ruumiinavauksen mukaan nuorta lääkäriä oli ammuttu takaapäin neljällä kiväärinlaukauksella, joista yksi oli lävistänyt hänen sydämensä. Lisäksi häntä oli ammuttu revolverilla ohimoon. Joidenkin tietojen mukaan ruumista olisi vielä tämän jälkeen sörkitty pistimillä.

Huhu Töölönlahden jäällä makaavasta ruumiista oli kiirinyt Schybergsonin perheen kotiin jo seitsemän aikaan illalla, mutta koska huhun mukaan ruumis kuului Göstan pikkuveljelle Henrikille, jonka perhe puolestaan tiesi olevan turvassa isosiskonsa luona, huhua ei pidetty uskottavana. Illalla yhdeksän maissa Göstan opiskelutoveri Helge Roos kuitenkin soitti Schybergsoneille kertoakseen, mitä sairaalassa oli aiemmin päivällä tapahtunut. Helsingissä alkoi kello 21 tiukasti valvottu ulkonaliikkumiskielto, joten asialle ei illan aikana ollut paljoakaan tehtävissä. Göstan isä, Helsingin yliopiston historian professori Magnus Gottfrid Schybergson, yritti kuitenkin puhelimitse saada punakaartin kansliasta selville, minne hänen poikansa oli sairaalasta viety, mutta kansliassa ei Göstasta tiedetty mitään.

Gösta Schybergsonin kohtalo selvisi perheelle seuraavana aamuna, kun hänen opiskelutoverinsa Helge Roos ja Göstan kihlattu Vivi Snellman tulivat kertomaan perheelle, että Gösta makasi ammuttuna Patologisella laitoksella. Isä ja Helge lähtivät laitokselle heti lohduttoman kihlatun jäädessä Schybergsoneille.

Gösta Schybergsonin murha oli punaisten johdolle erityisen kiusallinen, sillä Gösta oli Punaisen Ristin jäsen, ja sotatoimien molemmat osapuolet olivat sitoutuneet kunnioittamaan Punaisen ristin puolueettomuutta. Punaisen puolen johtohenkilöiden sitoutumista Punaisen Ristin asemaan kuvaa se, että tammikuun lopussa kansanvaltuuskunnan sisäasiainkomissaari Eero Haapalainen julkaisi punaisissa lehdissä suoran käskyn, jonka mukaan Punaisen Ristin ambulanssit nauttivat kansainvälistä sopimussuojaa, eikä niitä saanut loukata. Ja jotta viesti olisi levinnyt armeijan kaikille tasoille, Puna[i]sen Kaartin Keskisen Armeijan Esikunta painatti sotilaille jaettavaksi kirjasen, jossa paitsi selitettiin Punaisen Ristin puolueeton rooli, myös kerrottiin sotavankien kohtelun kansainväliset säännöt. Nämä nostettiin kunnia-asiaksi: ”Rikkokoot lahtariherrat kansainvälisiä Punaisen Ristin sopimuksia. Me emme sitä saa tehdä emmekä haluakaan”, luki kirjan ”Taistelutovereille” otsikoidussa jaksossa.

Schybergsonin käsivarressa oli pidätys- ja teloitushetkellä ollut Punaisen Ristin käsivarsinauha. Punainen Risti reagoi murhaan välittömästi ja julkaisi Notisbladet-lehdessä ankaran protestin. Protestia tukivat myös Lääkäriliitto ja joukko maassa olevia ulkomaisia konsuleita, jotka pitivät Haapalaista ja koko kansanvaltuuskuntaa kovilla asian tiimoilta viikkokausia. Tapauksen saama runsas huomio sai Haapalaisen lupaamaan, että asiasta tehtäisiin virallinen selvitys. Selvitys toteutettiin silminnäkijäkuulusteluina helmikuun 15.–16. päivänä, ja sen pöytäkirjat toimitettiin myös kansainväliselle Punaiselle Ristille. Vastuullisia ei kuitenkaan koskaan tuomittu; eräiden tietojen mukaan he pakenivat Venäjälle. Haapalainen tunnusti suoraan, ettei pysty takaamaan sitä, että ”hämäräperäiset anarkistiset ainekset”, jotka olivat murhasta vastuussa, eivät jatkaisi ”anarkistista terroriaan”.

Teloituksen saama julkisuus sai aikaan sen, että Punaisen Ristin työntekijöitä kohdeltiin tästä eteenpäin ilmeisesti poikkeuksellisen hyvin. Esimerkiksi Schybergsonin edeltäjä Ragnar Segercrantz kertoi, että hänellä oli vankilassa hyvin inhimilliset olot: hänen kihlattunsa sai käydä tapaamassa häntä ja hänelle myös salakuljetettiin sanomalehtiä päivittäin. Segercrantz vapautettiinkin maaliskuussa kahdella ehdolla: hänen piti käydä tasaisin väliajoin ilmoittautumassa poliisilaitoksella ja toiseksi hänen tuli luvata, ettei hän osallistuisi sotatoimiin. Myöhemmin Segercrantz kävi Schybergsoneilla pyytämässä anteeksi, että hänen toimiensa voitiin katsoa epäsuorasti aiheuttaneen Göstan murhan.

Gösta Schybergson haudattiin 7. helmikuuta 1918. Paikalla olivat käytännössä kaikki Punaisen Ristin työntekijät Helsingin seudulta. Hautajaiset saatiin viedä läpi häiriöittä, vaikka pieni, vain perheenjäsenistä koostuva hautajaissaattue saikin kuulla pikkupoikien lahtarit! -huutoja matkalla Patologiselta laitokselta hautausmaalle.

Vaikka punaisten sensuuri oli tiukka ja kaikki oikeistolaiset sanomalehdet lakkautettu jo tammikuun lopussa, tieto nuoren lääkärin murhasta kantautui lopulta myös Ainolaan. Sibelius kirjoitti 9. helmikuuta päiväkirjaansa olevansa syvästi järkyttynyt Schybergsonin murhasta. Sibeliuksen päiväkirjamerkinnöistä käy kuitenkin selvästi ilmi, ettei Sibeliusta järkyttänyt pelkästään teon brutaalius ja nuoren lääkärin kohtalo, vaan hän koki tiedon uhkaavana erityisesti oman tilanteensa kannalta. Järvenpään ja Tuusulan alueilla punaisilla oli tiukka kontrolli, ja tietoja myös Keravalla tehdyistä raakuuksista tihkui hiljalleen. Sibelius oli varma, ettei kuukautta aiemmin kantaesitetyn Jääkärimarssin säveltäjä nauttinut punaisten piirissä kovinkaan suurta suosiota. Jo helmikuun ensimmäisenä päivänä Sibelius kirjoitti päiväkirjaansa, että tuskin menisi enää kauaa, ennen kun koittaisi hänen vuoronsa.

Helmikuun alussa punakaarti määräsi säveltäjän kotiarestiin, ja helmikuun puolessa välissä Ainolassa tehtiin kaksikin kotitarkastusta piilotettujen aseiden varalta. Sibeliuksen veli Christian, joka toimi Lapinlahden mielisairaalan ylilääkärinä, oli erityisen huolissaan säveltäjästä ja tämän perheestä. Hän pelkäsi, ettei punakaarti pystyisi takaamaan säveltäjän turvallisuutta maaseudulla – minkä myös Haapalaisen lausunto Schybergsonin murhan yhteydessä osoitti oikeaksi. Maaliskuun alussa Christian sai Robert Kajanuksen avulla järjestettyä Sibeliuksen perheineen turvaan luokseen Lapinlahteen. Mutta myös Lapinlahden sairaalassa tehtiin tarkastuksia. Tarinan mukaan eräs punakaartilainen oli erään tarkastuksen aikana nähnyt Sibeliuksen sävellystyön kimpussa sikarinsavun täyttämässä huoneessa, jossa hän oli parhaillaan säveltämässä Oma maa -kantaattia. Kaartilainen oli todennut löytäneensä ”paikan päähullun”.

Jonkin ajan kuluttua Gösta Schybergsonin kuoleman jälkeen hänen äitinsä, Johanna Schybergson, löysi poikansa pöydän laatikosta tämän kirjoittamia runoja. Hän rohkeni pyytää Sibeliusta kirjoittamaan runoihin melodian. Tämähän majaili perheineen Helsingissä Christian Sibeliuksen – eli Göstan kollegan – luona.

Huhtikuussa Sibelius, joka sairaalan heikon elintarviketilanteen takia oli laihtunut peräti 20 kiloa, tuli käymään Schybergsonien luona katsomassa Göstan runoja. Sibelius ihastui runoista välittömästi kahteen. Hän otti ne mukaansa ja lupasi säveltää ne. Sävellystyö ei kestänyt kauaa, ja jo huhtikuun viimeisenä päivänä Sibelius vieraili Schybergsonien luona uudelleen. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan käsikirjoitukset kahteen uuteen lauluun, joissa oli Gösta teksti: Ute hörs stormen ja Brusande rusar en våg.

Sibelius oli päättänyt säveltää runot mieskuorolle, sillä Gösta oli harrastanut kuorolaulua Suomen vanhimmassa edelleen toimivassa kuorossa, Akademiska Sångföreningen -mieskuorossa, jonka puheenjohtajana Gösta oli myös aiemmin toiminut. Schybergsonin perhe lahjoitti Sibeliuksen sävellykset toukokuussa Göstan vanhalle kuorolle. Akademiska Sångföreningen päätti kunnioittaa entisen laulajaveljensä muistoa julkaisemalla kappaleet kauniina muistojulkaisuna. Nuotit lähetettiin Saksaan kaiverrettavaksi. Vielä saman vuoden aikana julkaistun painoksen kantta koristi Göstan ylioppilaskuva.

Ei ole vaikea myötäelää, miksi Sibelius valitsi keväällä 1918 juuri ne runot, jotka hän valitsi. Molemmissa runoissa pohditaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa maailman myllerryksissä omaan kohtaloonsa. Ei ole mahdotonta ajatella, että säveltäjä, joka oli helmikuussa ollut varma siitä, ettei ehtisi saada viidennen sinfoniansa muokkaustyötä valmiiksi ennen surmaajiensa saapumista, näki itsensä Göstan runoissa. Runossa Brusande rusar en våg kuvataan, kuinka aalto ajautuu lopulta vääjäämättä rantaan muiden mukana huolimatta siitä, että se kokee avomerellä olevansa vapaa. Runon Ute hörs stormen ensimmäinen säkeistö voisi puolestaan olla suoraan Sibeliuksen päiväkirjasta tuon vuoden helmikuulta, jolloin tilanteen ollessa pahimmillaan säveltäjä kirjoitti, että maailma näytti pimeämmältä kuin koskaan. Schybergsonin runo alkaa hyvin samoissa tunnelmissa:

Ute hörs stormen dånande tjuta          
Regnet slår smattrande dovt mot min ruta,
Mörker är ute mörker är inne,
Själen är höstlikt dyster och grå.

Ulkoa kuuluu myrskyn jyrisevä ujellus
Sade lyö vaimeaa ropinaansa vasten ruutuani,
Pimeys on ulkona, pimeys on sisällä,
Sielu on syksyisen ankea ja harmaa.


Sibeliuksen kaksi laulua Gösta Schybergsonin teksteihin ovat vaikuttava muistomerkki historiamme ehkä synkimmistä hetkistä. Niissä on kuitenkin läsnä lohdullisuutta ja periksiantamattomuutta vaikeiden aikojen edessä: synkästä aiheestaan huolimatta Ute hörs stormen päättyy duurifraasiin, jossa todetaan rohkaisevasti: ”Livet är mitt och skall levas av mig!” (Elämä on minun ja minun on se elettävä!)

Myös Schybergsonin perheelle viimeinen muisto Göstasta oli lohdullinen. He olivat hautajaispäivän aamuna käyneet vielä viimeisen kerran katsomassa häntä Patologisella laitoksella. Göstan isosisko Gerda Schybergsonin muistiinpanojen mukaan veli oli ruhjotusta ohimostaan huolimatta näyttänyt tuolla hetkellä vielä ikään kuin hymyilevän.


***

Teksti on katkelma kirjastani Sibeliuksen lampaanviulu. Tarinoita sävelten takaa (Gummerus, 2015). Runosuomennos on omani.

Tiedot Gösta Schybergsonin murhapäivän tapahtumista perustuvat hänen siskonsa Gerda Schybergsonin kirjoittamiin muistiinpanoihin, joita hän teki kevään 1918 aikana. Muistiinpanot on julkaistu kirjassa Per Schybergson: Terror och tragik (Helsinki: Schildts, 2003). Lisäksi lähteenä Gösta Schybergsonin elämäkertatiedoista on käytetty Boström: Sankarien muistot (Suomen sukututkimusseuran julkaisuja, 1927).

Suomen Punaisen Ristin suhteesta taisteluiden osapuoliin vuoden 1918 tapahtumissa lähteenä on käytetty Punaisen Ristin julkaisuja Gunnar Rosén: Sata sodan ja rauhan vuotta (1976) ja Yki Hytönen: Ihmiselle ihminen (2002).

Tiedot Sibeliuksen siirtymisestä Ainolasta Lapinlahteen ja ajasta siellä perustuvat teokseen Santeri Levas: Järvenpään mestari: muistelmia suuresta ihmisestä: toinen osa (WSOY, 1960).


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ovatko kuorokorokkeet soveliaita kirkossa?

Oletko sinäkin aina laulanut Savolaisen laulun väärin?

Miksi Albert Edelfelt maalasi erilaisia pianoja?